Novellini aamulla kello viisi ja minä sen lukijana

Ihmissuhteet ovat kiinnostaneet minua koko elämäni ajan. Mielestäni ei ole mitään mielenkiintoisempaa kuin yrittää ymmärtää mikä saa ihmiset rakastamaan taikka vihaamaan toisiaan. Mikä kemia ihmisten välillä on niin voimakasta, että heidän välille syntyy niin voimakkaita tunnelatauksia kuin rakkaus tai viha?
Ihmissuhteisiin kiinnostukseni innoittamana valitsin novellikseni Eeva-Liisa Mannerin Aamulla kello viisi. Novellin kertojana toimii nuori nainen, joka on kävelyllä rakastettunsa kanssa. Tekstin edetessä nainen alkaa pohtia hänen ja rakastettunsa välistä suhdetta, ja sitä, mikä sai hänet esittelemään miehensä kaikille ystävilleen. Pikkuhiljaa tyttö alkaa ymmärtää, että vaikka kuinka hän yrittäisi uskotella itselleen, ei heidän välillänsä ole todellista rakkauta, sitä rakkauta josta hän on koko elämänsä haaveillut. Toki tyttö rakastaa poikaa täysin rinnoin koko sydämestä, mutta pojalle kaikki on vain peliä. Hänellä on useita rakastajattaria, joista yksikään ei ole toistansa merkittävämpi pojalle. Tämän ymmärtäessään tyttö alkaa nähdä asiat aivan uudella tavalla, ja hetken ajan hän tuntee voimaa nousta vastarintaan poikaa vastaan, kunnes tämä taas muutamalla sanalla tukahduttaa tytön. Poika tuntuu ikäänkuin hallitsevan tyttöä sanoillaan ja teoillaan: vaikka tyttö tietää ettei hänen ole terveellistä olla kyseisessä suhteessa, ei hän haluaisi koskaan luopua pojasta.
Novellin lopussa poika kuitenkin jättää tytön yksin kahvilaan, eikä enää palaa. Hylätyksi tulemisen ymmärtämisen jälkeen tyttö alkaa hortoilla ympäriinsä sekä fyysisesti että henkisesti. Novellin viimeinen lause: "On kylmä." tiivistää osuvasti koko tekstin tunnelman.

Aamulla kello viisi herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta pidin novellista, sillä se tuntui kolahtavan minussa pintaa syvemmälle. Toisaalta taas juuri tämä seikka novellissa sai minut ahdistumaan. Tytön ajatuksen sekä tunteet ja pojan käyttäytyminen tuntuivat jollain tapaa hyvin läheisiltä omaan elämääni nähden, joten novellia lukiessani pystyin todella samaistumaan tyttöön. En nyt voi väittää, että minusta tuntui kuin olisin lukenut kertomusta omasta elämästäni, mutta ei paljon muutakaan. Kaikki tässä novellissa tuntui niin läheiseltä, että vielä nukkumaan mennessänikin se pyöri mielessäni. Tytön ajatukset onnesta, ahdistuksesta, kuolemasta sekä kaiken kestävästä ruusuisesta rakkaudesta olivat kuin omiani. Tämä todentosiaan sai kylmät väreet kulkemaan selässäni.